24. Kasvun aikaa!



Päivät, viikot ja kuukaudet kuluvat vilkasta vauhtia ja eräänä iltana suihkusta löytyy pituutta venähtänyt Onneli.



Illan viileydessä harjoitellaan taitoja ja kuunnellaan yön ääniä. Kuuntelen useana iltana Roosan kanssa lintujen viserrystä ja eläinten rapinaa puiden seassa.



Gabriel taas istuu usein Onnelin kanssa rannalla juttelemassa syntyjä syviä – Onneli parka ei saa huomiota vanhemmiltaan, jotka keskittyvät niin toisiinsa, että unohtavat pienen tyttönsä.



No toisaalta parempi, että keskittyvätkin hiukan toisiinsa, Artemis saa vihdoin kihlatuksi Tomi-Petterinsä. Jo oli aikakin vuosien jahkailun jälkeen tehdä se!



Tino antaa tuoreelle kihlaparille onnittelun ohessa vinkkejä jatkoon - kenellekähän niitä oikein pitäisi antaa?! Tino ja Daniel taitavat kumpikin kaivata aika tavalla naisiaan, sen verran useasti uuden matkan alkua käydään kyselemässä. Malttakaa vielä pojat. Mennään kunhan keritään - ja tytöt ovat kasvaneet vähän vanhemmiksi.



Tyttöjen kasvua odotellessa on aikaa kirjoitella romaaneja ja sivistää itseään kirjoja lukemalla. Ja sitä paitsi pakkokin lukea, koska kuka neideille muuten voisi tulevaisuudessa antaa koulusivistystä, ilman koulua, paitsi minä ja Gabriel yliopiston käyneinä.



Vaihteen vuoksi meillä on taas tulipalo, saan vielä näistä jossain vaiheessa sydänkohtauksen, pelkästä säikähdyksestä. Onneksi Gabriel on ripeä sammutuspuuhassa ja osaa sen myös hyvin.



Mutta hermot menevät silti minulta tämän porukan kanssa. Miten se voi olla niin vaikeaa ottaa valmis ruoka uunista tai hellalta pois, ennen kuin lähtee ravaamaan ympäriinsä?



Kiellän kohta eräiltä lämpimän ruuan valmistuksen, jos vielä vaarantavat kerrankin tyttärieni hengen! Syökööt kylmää ruokaa, niin oppivat muistamaan sen pois ottamisenkin!



Kun ruuan poisottaminen uunista alkaa viimein sujua, alkaa Artemis harrastaa keittiössä peseytymistä, ei kuulemma jaksa aina kävellä rannalle asti -voi hyvää päivää! Kihisen ja kiehun taas kerran asiasta Gabrielille, koska kapteenin ei sovi kiehua miehistölle. Meidän olisi syytä päästä pian merille, maaravun elämä ei vain sovi minulle kokoaikaisesti - kaipa tytöt pian kasvavat.



Eräänä kauniina iltapäivänä Ruusu päättää sitten ruveta tähteilemään ihan itsekseen ja rauhassa.



Kukaan ei edes huomaa Ruusun tähteilyä, ennen kuin Ruusu tulee alakerroksiin lapsukaisena - Ruusu parka!



Roosaa sen sijaan kasvaminen ei vielä kiinnosta. Kasvamista kiinnostavampia asioita ovat likaiset lautaset ja aikuisten kengät!



Viimein täytekakun voimalla saadaan Roosakin kasvamaan. Roosan haaveillessa ties mistä, Ruusu on jo syönyt kakunviipaleensa ja rynnännyt Onnelin kanssa puuhailemaan.



Tiedonhaluisten neitien kasvamisen seurauksena ruokapöydän ääressä käydään keskusteluja aaveista tähtiin ja tenniksestä kvanttifysiikkaan. Joskus jopa minä joudun nostamaan käteni pystyyn ja vastamaan etten tiedä asiasta. Onneksi Gabrielista on tullut varsinkin Ruusulle ja Onnelille vastaustenantaja. Neidit juoksevat Gabrielin perässä jatkuvasti kysymyksineen, milloin mukanaan kummallinen kasvi tai otus, milloin vain kysymys. Kohta on pakko aloittaa tiedon pänttäys neitojen päähän – mutta ei ihan vielä, nauttikoon vielä hetken huoletonta lapsuutta!



Ruususta ja Onnelista on tullut parhaat kaverukset pienestä ikäerostaan huolimatta, niinpä Roosa on haaveilijana sitten usein se kolmaspyörä, joka ei leikkiin mukaan mahdu. Haavelija istuukin usein rannalla villikkojen juostessa pitkin pihaa milloin hippaa ja milloin taas merirosvoja leikkien.



Ruusun lempipuuhaksi on muodostunut hiipiminen toisten selän taakse, kädellä läppääminen ja kovaa pöön huutaminen. Mitä kovemmin edessä olija säikähtää, sen suuremman naurun Ruusu saa! On siis aika ruveta opetuspuuhiin ennen kuin neidit täysin villiintyvät.



Niinpä neidit istuvat illan viileydessä ruohikolla ja pänttäävät päähänsä aakkosten lisäksi kertotaulua, maantietoa ja maailman ihmeitä. Kaikkea sitä opiskellaan, mitä pitää tietää kasvaakseen sivistyneeksi neidiksi, Onneli vain karkaa paikalta heti kun silmä välttää.



Opiskelun lisäksi neideillä on omat kotitehtävänsä: Onnelin tehtäviin kuuluu veneiden tyhjentäminen vedestä päivittäin, Roosa kerää ajopuut rannalta ja Ruusu siistii pöydän ruokailujen jälkeen - kaikille tehtäviä, joista he pitävät.



Mutta jää tytöille vapaatakin aikaa, silloin he seisoskelevat kaivolla, haaveilevat ja puhuvat hassuja – Palikoista!



Nyt kun tytöt ovat jo isompia, jää meillä Gabrielinkin kanssa aikaa haaveiluun ja pussailuun omassa rauhassa.



-Tai niin no, välillä rauhasta ei ole kyllä tietoakaan. Neidit ryntäävät halaamaan ja selittämään omia juttujaan herkkien hetkien keskelle, mutta toisaalta en halua kyllä sitä heiltä kieltääkään ovat niin lyhyen ajan pieniä.



Ruusu haluaisi olla jo iso tyttö ja saada tehdä kaikkea isojen ihmisten juttuja. Tosin ne isojen jutut, joita hän haluaisi tehdä, vaihtelevat päivittäin, yhtä vakiotoivetta lukuun ottamatta – sitä, että hän saisi valvoa illalla pidempään.



Roosan toiveet liikkuvat vielä kaukaisemmissa ajoissa. Hän haaveilee jo yliopistossa opiskelusta ja tähtitieteestä. Roosasta on tulossa professori, arkeologi ja presidentti, päivästä riippuen myös edellisten lisäksi astronautti, merentutkija ja argonautti.



Mutta jää meille yhteistä omaa aikaa siltikin - ainakin tyttöjen nukkuessa. Silloin aikuiset puuhaavat aikuisten juttuja nurkan takana…



…ja puiden katveessa, niin että kipunat vain kohti tähtiä kiirii!



Pienet haaveilijat nukkuvat riippumatoissaan sisällä ja ulkona niin söpöinä, tuhina vain kuulu heidän nukkuessaan. Roosa selittää unissaankin päivän juttuja, joskus selvemmin ja joskus ihan hassuja puhuen.



Viikoittaista varaston tarkistusta tehdessäni, mietin samalla kirjeen aloitusta: Hyvä äiti! Ei. Matriarkka! Ei. Arvoisat vanhemmat! Ei. -Ei tästä kerta kaikkiaan tule mitään! En saa kirjettä kirjoitettua, kun en osaa aloittaa sitä. Kaiken lisäksi joudun laskemaan ruutitynnyrit ainakin kolmesti, ennen kuin saan kahdesti saman määrän.



Tynnyrit ja tykit ovat kunnossa ja järjestyksessä, odottaen vain seuraavaa purjehdustamme hakemaan poikien naiset. Poikien mielestä ei olekaan mitään syytä miksemme jo mene. Heillä on talo jo valmiina odottamassa ja kaikki muutkin valmiina. Artemiskaan ei ole vielä kertonut Onnelille totuutta – minunko se pitää tehdä?!



Kirjeen vääntäminen on yhtä tuskaa, monessakin mielessä. Gabriel käy aina välillä tuomassa minulle juotavaa ja pitää muut poissa varastosta. Vihdoin kirje on valmis kaikkien käsien vääntämisten ja itkukohtausten jälkeen. Nyt on sitten vain rohkaistava itsensä ja tehtävä se mikä on tehtävä.



Kasvojen pesu pesualtaalla ja viimeinen vilkaisu rantaviivalle – nyt olen valmis aikuismaiseen käytökseen ja pysymään rauhallisena kertoessani sen minkä kerron. Hetki vielä maiseman tuijottamista, sitten minä menen. Hyvä on! Ei tämä asian vetkuttamisella yhtään helpommaksi muutu, itseä niskasta kiinni vain Oona Hopeaseppä, sinä pystyt siihen! Jalkaa toisen eteen nyt vain!



Onneksi tytöt istuvat rannalla kaikki kolme juttelemassa maapallon eri kolkista, eikä minun tarvitse lähteä hakemaan ketään heistä. Jos olisi tarvinnut hakea,luistaisin varmaan tänäänkin tästä puuhasta, niin monta päivää minä olen jo tätä siirrellyt eteenpäin.



Minun paikalle saapuminen saa Roosan vaihtamaan puheenaiheen matematiikan yhtälöihin, taitaa opetus alkaa kantaa hedelmää, niin hyvin hän asiaa ainakin selittää.



Paksun kirjeen laskeminen maahan saa tytöt hetkeksi täysin hiljaiseksi. No toisaalta eivätpä tytöt kirjeitä ole juurikaan elämänsä aikana nähneet.



“Teistä on nyt tullut tarpeeksi vanhoja kuulemaan sukunne menneisyydestä ja siitä miksi asumme täällä. Ja kyllä Onneli, tämä koskee myös sinua, olet Roosan ja Ruusun serkku!” Ja sitten kerron lapsuudestani ja Onnista ja kaikesta mitä meille tapahtui pienenä. Kerron Hopeaseppien kodista ja rannasta joka on melkein samanlainen kuin täälläkin, kerron talvesta ja lumiukoista ja äidistä joka rakasti puutarhassa värkkäilyä.



Välillä tytöt keskeyttävät kysyäkseen asioista joita eivät ymmärrä, niin kuin esimerkiksi siitä miksi tarvitaan isoja työpöytiä ja paljon rahaa?! Ja miksi sellaista ylipäätään tarvitsisi haluta.



Onnelin mielestä oikeassa koulussa käyminen ei voi olla kivaa, hänhän ei pidä edes nykyisestä opiskelutyylistä. Onnelista pulpetissa istuminen tuntikausia on ihan kamala rangaistus. – Voi Onneli parkaa, vihdoin nimittäin tulen siihen vaikeaan kohtaan, minun on kerrottava tytöille, vaikka ilta alkaakin jo hämärtää…



“Tytöt, pian teidän on aika lähteä mummolaan kasvamaan. Roosasta tai Ruususta nimittäin tulee suvun seuraava perijä ja Onneli, sinullekin kuuluu osa siitä mitä siellä on. Siksi isä lähtee pian viemään teitä sinne, minä en tule mukaan, mutta saatte kirjeen isoäidillenne vietäväksi! Luen sen teille, jotta tiedätte mitä siihen on kirjoitettu.”



“ Hyvät äiti ja isä! Lähetän isälle antamani lupauksen mukaisesti tyttäreni luoksenne. Kolmas tytöistä on Onnin tytär Onneli. Pyydän, että kohtelette tyttöjäni, minun ratkaisuni unohtaen, niin kuin kohtelitte Onnia ja minua lapsuudessamme. Toivoisin saavani välillä nähdä heitä!Oona Ps. Koska en voi antaa teille postiosoitettamme, saatte vain sähköpostiosoitteni: oona.hopeaseppa@ simslandia.sims!”



Kun pääsen kirjeen loppuun, Roosa nousee ylös ja silmiään hieroen ryntää pois paikalta - tämän sulatteluun taidetaan tarvita vielä aikaa useampikin tovi. Ruusu ja Onnelikin katoavat omiin riippumattoihinsa. Minä jään istumaan vielä hetkeksi rannalle ja tuijottamaan kaukaisuuteen…



Aikaahan tässä vielä on, kesä on vasta alkanut ja vasta syyssateiden aikaan ennen koulunalkua tyttöjen on lähdettävä. Mutta on tässä toinenkin puoli, jota minun on tytöiltä piiloteltava – vatsani kasvaa ja sen huomaan erityisesti eräänä iltana mennessäni ruokaa tekemään. En voi kertoa asiasta heille, en saisi heitä millään lähtemään ja toisaalta en halua heidän myöskään kokevan pikkusisaruksen vievän tai täyttävän heidän paikkansa. Niinpä peittelen sitten vatsani kasvua vaatteilla – ei kuutamouinteja toistaiseksi.



Seuraavina päivinä ja viikkoina keskustelu jatkuu lähtemisestä ja siitä mitä mummolassa oikein tapahtuu. Kysymyksiä satelee aiheesta kuin aiheesta, keskustelua käydään paitsi siitä miksi ylipäätään on lähdettävä siihen millaisia leluja siellä on ja saako oman unikaverin ottaa mukaan. Tytöt saavat lupauksen siitä, että saavat palata vielä joskus kotiin (- miten kummassa tuonkin lupauksen vielä joskus pidän) ja kirjoittaa aina sähköpostia kun haluavat.



Roosalle sopeutuminen lähtöön tuntuu olevan paljon hankalampaa kuin kahdelle menijälle, niinpä tulenkin kertoneeksi hänelle monta sellaista asiaa, jotka toisilta tytöiltä jäävät kuulematta. Välillä Roosa tuntuukin paljon isommalta tytöltä kuin onkaan. Aika kuitenkin kuluu vääjäämättä…



On tullut aika hyvästellä pikkuneitini, vaikka tämän on ollut tiedossani koko heidän lapsuutensa ajan, ei tämä helppoa siltikään ole. Viimeiset ohjeet pitää huolta toisistaan ja muistaa aina, että ovat meille hyvin rakkaita !



Ruusu lähtee vielä hakemaan jotain aarrettaan, kun odottelemme Artemista hyvästelemään Onnelia. Hyvä niin, voin antaa sitten vielä yhden halauksen Roosalle ja kuiskata oman salaisuuteni hänelle erään asian paikalleen laittamisesta.



Lähdön nyt ollessa todellista, se onkin todella kamala – minulle! Ruusu ja Roosa ottavat viimeiset tyynysotansa lapsuudenmaisemassaan ja minä vain vääntelen käsiäni joutuessani luopumaan heistä, ties milloin taas näen heidät.



– Vaikka ei kai se Artemiksellekaan helppoa ole lapsestaan luopua. Gabriel lohduttaa minua lupauksellaan varmistaa, että tytöt varmasti otetaan kotiin sisälle. Minä en nenääni halua liian lähelle viedä, ettei synny käsitystä mielenmuutoksesta.



Artemis ja minä kiipeämme toiseen kerrokseen katsomaan tyttöjemme lähtöä – se on menoa nyt! Ruusu alkaa selkeästi miettiä jotakin ohitsemme kävellessään.



Viimeiset silmäykset kotimaisemiin…



…ja sitten he ovat menneet!



Välittömästi heidän lähdettyään alkaa rankkasade, ihan kuin taivaskin itkisi minun kanssani.



Miten minä saatoin lähettää heidät pois?! Gabriel tuo heidät takaisin – mutta onneksi he ovat jo tarpeeksi kaukana, eivätkä kuule epätoivoista huutoani!



-Joku saa tästä vielä kärsiä… nuo purjeveneet ovatkin sopivia rosvouksen kohteita tälle mielentilalle ja kun Gabrielkaan ei ole minua hillitsemässä – kimppuun vain!